Pastori, Agricola-liikkeen toiminnanjohtaja, Henrik Wikströmiltä ilmestyi äskettäin kirja Mitä Jeesus tekisi?: Kirkko ja 2000-luvun kapina (Gummerus 2019). Kiitos Henrik vaivannäöstäsi! Mielenkiintoista ja haastavaa luettavaa.
Lukiessani huomasin monissa kohdin nyökytteleväni myöntymisen merkiksi. Noinhan se on, osuvasti oivallettu, sattuvasti sanoitettu. Vaikkapa näissä: Jumala ei ole ”isojen kaupunkien vihervasemmistoa kosiskelevien seurakuntalehtien suuri tuntematon liberaali” vaikka kirkossamme häntä sellaisena markkinoidaan, idealla ja myytillä kansankirkosta Jumala pelattiin ”ulos omasta firmastaan”, Suomen ev.lut. mielestään rohkea kirkko todellisuudessa näpertelee pikkujutuilla ja ratkoo isot teologiset kysymyksensä ”iltapäivälehtien lööppien” ohjauksessa. Wikströmin mukaan ”jokainen rehellinen sielu” totta kai tajuaa, että kirkkomme kiva, harmiton ja uskonnon moraaliksi vaihtanut fasadi on savuverho, jonka takana piileskelee varsinainen agenda: kirkkolaitoksen talouden hyvinvointi. Amen, brother.
Erityisen antoisana pidin tekijän tarkastelua rakkauden käsitteen ulottuvuuksista. Johtopäätös, jonka mukaan Suomen ev.lut. kirkko on maailman hengen mukana juuttunut eros-rakkauden ansaan ja on sen johdosta neuroottisen kiinnostunut vain rakkauden olemuksen yhdestä neljänneksestä eli sukupuolisesta, valitettavasti osuu naulan kantaan.
Kirjassa on myös ajatuksia, jotka kutsuvat jatkokehittelyyn. Tällaisia minulle ovat ainakin kuva Jeesuksesta prototyyppisenä antisankarina sekä nykyisen kirkkomme luonnehdinta voittajien kirkoksi.
Antisankari on sankarin vastakohta. Jos jälkimmäinen on henkilö, joka voitti, pelasti, uhrasi, kosti (oikeutetusti) tai teki jotain muuta suurta – tänä päivänä eritoten närkästyi – monien hyväksi ja puolesta, antisankari olisi halunnut olla jotain tällaista mutta syystä tai toisesta munasi koko jutun. Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut -huuto ristiltä todellakin kuulostaa traagisen antisankarin elämän allekirjoitukselta. Mutta jos antisankari on henkilö, joka olisi mielellään ruvennut oikeaksi sankariksi, jos olisi osannut tai jos Lady Luck olisi hymyillyt, voidaan minusta kysyä, sopiiko tämä kuva maanpäälliseen Jeesukseen. Minusta ei, ei ainakaan ongelmitta. Jeesus toki saarnasi väkijoukolle ja riehui temppelissä, mutta sankarillinen miekan heilutus tai massojen masinointi eivät näyttäneet kiinnostavan, hiljaisuuden retriitit sen sijaan kyllä.
Jos Jeesuksesta ei ollut sankariksi eikä antisankariksi, voisiko häntä nimittää trans-sankariksi, vieraantuneeksi hahmoksi kaikkien inhimillisen sankaruuden mallien ja muotojen tuolla puolen? Maailmassa aina joku väärinkäyttää valtaa ja sen seurauksena joku toinen kärsii. Trans-sankari on ikuisesti jälkimmäisessä porukassa, tietoisesti kaikenlaisen sankaruuden ei vain väärällä puolella vaan kokonaan sen ulottumattomissa. Tässä teologisesti haastavaa näkökulmaa kirkollisille instituutioillemme tänään.
Perinteiseen kristilliseen ajatteluun kuuluu näkemys kristittyinä kuolleiden perille pääsystä, voittaneiden kirkosta. Wikström puhuu kuitenkin ”voittajien kirkosta”, jota luonnehtii alituinen pyrkimys olla ”historian oikealla puolella”. Modernina voittajien kirkkona Suomen nykyinen ev.lut. ei turvaudu Jumalaan vaan mielipidevaikuttajiin ja muihin maan mahtaviin. Niinpä siitä on tullut maailman sisäisten suhteiden ekspertti, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden moralisti ja nousevien trendien opportunisti. Perustelut valituille linjoille ovat uskonnollisia enintään löyhästi tyylin ”Jeesuskin oli uskonnollinen hahmo” – jos kohta nämäkin Wikströmin mukaan heitetään yli laidan, jos kirkollinen tarve ja maine vaativat.
Näin maalattu kuva kirkostamme on synkähkö, eivätkä sitä kaikki varmasti tunnista henkilökohtaisesti omakseen edes inhorehellisyyden puuskassa. Mutta pohjaväri on kyllä oikea, sille ei mitään mahda. Tosin tähän malliin on toiminut ja toimii moni muukin kirkko, joten arvokkaassa seurassa mennään. Mutta mitä ja millainen olisi ”voitettujen kirkko”, hävinneiden ja hävitettyjen kirkko joka olisi vakain tuumin ja harkiten kääntänyt selkänsä kaikelle mammonalle ja gloorialle sekä yhteisö- että yksilötasolla? Sellaisiakin – tai ainakin vakavia yrityksiä siihen suuntaan – on kristikunnan historian sivuitse nähty. Trans-sankari Jeesus kiertää voittajien kirkon kaukaa, se on selvä, ja saattaisi tuntea olonsa epämukavaksi myös voittaneiden kirkossa. Sen sijaan voitettujen kirkossa hän epäilemättä kokisi päässeensä omiensa joukkoon.
Taivas on, niin Henkka kirjansa viime sivuilla kertoo, se rannekello, jonka toinen iisiraidereista klassisessa Easy Rider -leffan kohtauksessa heittää tienposkeen ennen kuin kääntää moottoripyöränsä kohti (lopulta tuhoon johtavaa) vapautta. Taivas, mene ja tiedä ihan siitä, mutta jotenkin taivaallinen näky joka tapauksessa. Trans-sankari Jeesuskin olisi saattanut tehdä noin, jos olisi omistanut rannekellon. Voittajien kirkossa moista sen sijaan ei ikinä tapahdu.