Kuluneeseen syksyyn on kuulunut kaksi vierailua, jotka ovat jättäneet jäljen. Ensimmäinen oli elokuun lopulla Vadstenan Pilgrimscentrumiin ja toinen lokakuussa Tallinnan Birgittalaisluostariin.
Vadstenan Pilgrimscentrum on Svenska kyrkanin ylläpitämä pyhiinvaelluskeskus. Vadstenan luostarikirkko päätyi reformaation yhteydessä Ruotsin kirkolle, ja kautta vuosisatojen sinne on kulkenut pyhiinvaeltajia. Parikymmentä vuotta sitten paikallinen kirkkoherra totesi, että pitäisi olla paikka, jonne pyhiinvaeltajat voisivat tulla ja yöpyä. Syntyi Pilgrimscentrum. Keskus työntekijöineen pitää yllä vierasmajaa, pyhiinvaellusten reittejä ja retriittitaloa. Keskuksen elämään kuuluu säännöllinen rukouselämä luostarikirkossa, johon matkalainenkin voi osallistua.
Tallinnan birgittalaisluostari on rakennettu Piritaan vanhan luostarikirkon raunioiden viereen, sekin vajaat parikymmentä vuotta sitten. Luostarissa on kymmenen sisarta, ja päivä rytmittyy rukouksen mukaan. Vierasmaja on matkalaisille avoin. Itse olin luostarissa retriittiryhmän kanssa. Rauniokirkon seinien suojissa liityimme mukaan vuosisatojen rukoukseen.
Näitä kahta vierailua yhdistää kaksi asiaa: tervetulleeksi itsensä tunteminen ja rukouksen rytmi.
Vadstenassa minut toivotettiin tervetulleeksi useita kertoja. Kun vastaanoton työntekijä kuuli, että olen ensi kertaa käymässä, sain kuulla olevani ”specielt välkommen!” Rukoushetket ja messut olivat avoimia kaikille, ja niin johdettuja, että matkalainenkin tunsi olonsa kotoisaksi.
Birgittalaisluostariin Tallinnaan saapuessani sisaret kertoivat rukoilleensa retriittiryhmämme puolesta jo ennen tuloamme. Lähtiessäni he kiittelivät, miten hienoa oli ollut rukoilla yhdessä – vaikka yhteisen kielen puuttuessa vietimmekin ryhmän kanssa suurimman osan rukoushetkistä erillämme. Silti elimme ja rukoilimme yhdessä ja me vieraat tunsimme olevamme tervetulleita.
Ja se rukouksen rytmi. Birgittalaisluostarissa mietin, miten erilaista oli olla retriitissä luostarissa, sen sijaan, että retriitti olisi rakennettu erikseen vaikkapa leirikeskukseen. Luostarissa liityimme rukouksen virtaan, joka oli ollut olemassa ennen meitä ja jatkui lähdettyämme. Moni tavallisesti retriittiin kuuluva asia jäi pois, mutta kokemus oli lopulta syvä, monella tapaa syvempi kuin yleensä. Vadstenassa liityin hetkeksi mukaan yhteisön rukouselämään ja jatkoin matkaani. Rukous oli alkanut ennen tuloani ja jatkui lähdettyäni. Rukousta ei tehty tekemällä, ei pidetty erikseen, vaan se kuului päivän rytmiin. Päivä alkoi messulla ennen aamupalaa – kuin retriitissä, vaikkei oltukaan retriitissä. Aamurukouksen jälkeen pyhiinvaelluskeskuksen työntekijät kokoontuivat pieneen raamattumeditaatioon ja ajatusten jakamiseen. Hetki oli myös matkalaisille avoin. Mietin, miltä työ tuntuisi, jos joka aamu alkaisi messulla ja yhteisellä ajatustenvaihdolla päivän tekstistä. Tuntuisi hyvältä.