Iloiseksi 20-luvuksi kutsutaan aikaa sata vuotta sitten. Ensimmäiseksi maailmansodaksi sanottu verilöyly Euroopassa oli ohi. Amerikasta sodan aikaisena tuontitavarana Eurooppaan päätynyt silloinen korona eli espanjantauti hellitti 1920-luvun alussa tapettuaan ensin kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ei ihme, että noiden koettelemusten jäljiltä maailman teki mieli ottaa irti kaikki se ilo, mikä otettavissa oli. Niin tehtiinkin, ennen kuin tahti sitten hyytyi 30-luvun myötä maailmanlaajuiseen talouslamaan ja totalitaaristen liikkeiden nousuun.
Meillä Suomessa verinen sisällissota oli iloisen 20-luvun alussa vasta pari vuotta vanha asia. Punavankeja virui leireillä vielä vuosien ajan. Suomi oli monin tavoin köyhä ja takapajuinen maailmankolkka. Elinajanodote oli 50 vuotta tai vähän päälle, tehdasduunari sai palkkaa nykyrahassa jonkun kympin viikossa, autoja oli vuosikymmenen alussa alle pari tuhatta koko maassa, ja tuberkuloosi tappoi tuhansia suomalaisia joka vuosi. Mutta oli paljon muutakin. Salakuljettajat ja trokarit kiersivät kieltolakia ja myivät viinaa kuin amerikkalaisleffojen gangsterit konsanaan. Olympiakisojen pitkän matkan juoksut olivat pääosin yhtä kuin suomalaisten keskinäinen kisa, jossa muunmaalaisille jäivät ynnä muuta -sijoitukset. Yleisradio aloitti lähetykset, jazz rantautui Suomeen. Syntyivät sellaisetkin nykyisen hyvinvointivaltiomme itsestäänselvyydet kuin neuvolajärjestelmä, työehtosopimukset, lait oppivelvollisuudesta, tieliikenteestä ja uskonnonvapaudesta.
Sata vuotta sitten oli espanjantauti, nyt maailmaa on taas piinannut pandemia. Tunnelin pää kuitenkin näkyy, niin uskotaan, ja pian riemu repeää. Kohta syödään, juodaan, bailataan, matkustetaan, ostetaan, myydään entiseen malliin ja kaikilla on taas kivaa. Iloinen 20-luku on ovella niin kuin sata vuotta sitten.
Uuden iloisen 20-luvun kynnyksellä helposti unohtuu, että maailman perinteiset ongelmat eivät pandemian selän takana ole kadonneet minnekään, päinvastoin. Ilmastonmuutos, saasteet, köyhyys, sodat ovat yhtä totta kuin ennenkin. Suomi vaan sattuu olemaan sellainen lintukoto, että täällä pandemia voi jopa onnistua näyttämään ainoalta todelliselta ongelmaltamme.
Joku viisas on sanonut, että ongelmia on kahdenlaisia: kiireellisiä ja suuria. Joskus ne ovat yksi ja sama asia, niin kuin pandemia. Mutta yleensä joku kiireellinen ongelma on päällä ja kaappaa niin mielenkiinnon kuin energiankin. Suuret (lue: vaikeimmat) ongelmat siirretään odottamaan aikaa, jolloin kiireelliset on saatu pois tieltä – eli aikaa, jota ei tule koskaan.
Onkohan kirkollamme pääsemässä vauhtiin iloinen 20-luku? Varmaankin. Ainakin pandemia näyttää hidastaneen jäsenkatoa. Epäilemättä jotain on myös opittu. Veikkaukseni on, että kirkonkin valtaa aivan sama syödään, juodaan ja matkustetaan pitkin maailmaa -meininki, joka yhteiskunnassamme nyt muhii pinnan alla kuin räjähtävä tulivuori. Palaamme riemurinnoin entiseen, siihen siis josta vielä pari-kolme vuotta sitten toivottiin päästävän johonkin parempaan suuntaan. Oppimiskokemus meistä ja meille toki tämäkin – eikä kovin positiivinen.
Vaihtoehtoinen reitti kirkkoinstituutiollemme edessä olevaan aikaan olisi se, että se vihdoin kieltäytyisi enemmästä itsepetoksesta. Että se lakkaisi olemasta ahneen, hedonistisen ja narsistisen kapitalistisen kulutuskulttuurin jatke ja äänetön yhtiöosakas. Että se tunnistaisi ihmisen voimien ja aikaansaannosten haurauden ja armottoman rajallisuuden luonnonvoimien käsittelyssä. Että se uskoisi enemmän Jumalaan kuin itseensä, rakenteisiinsa ja hallintoonsa. Se suuri ja vaikea mutta ei-juuri-nyt-niin-kiireellinen ongelma edessämme nimittäin on, että tuttu maailman meno, johon pandemian jäljiltä on niin kiva palata, tekee ns. muusia lopulta kaikesta mihin se koskee. Puheessa toivosta ja elämästä pandemiakoettelemuksen jälkeen tulee kirkossamme olla paljon kantavampi ja merkityksellisempi sisältö kuin vain sen haikailu, mikä nähtiin jo ja mitä ei pitäisi olla enää ikävä.