Raha ratkaisee, sanotaan. Siitä on tullut kaiken arvon perimmäinen mittari. Työssä käyminen on oman työvoiman, osaamisen, enimmillään koko elämän luovuttamista rahan vastineeksi. Asian ytimeen osuu Tuomari Nurmio laulussaan ”mahtavasta mammonasta”, joka pakottaa jokaisen ”myymään itseään, päätään, käsiään tai p…ettään”. Elämässä onnistumista mitataan näinä materialistisina aikoina sillä, paljonko rahaksi kutsuttua värillistä paperia on karttunut lompakkoon, paljonko sitä numeroiksi muutettuna seisoo tilillä ja mikä on omaisuudeksi kertyneen tavaran arvo euroissa, dollareissa ym.
Viimeksi rahan kaikkivoipaisuuden totesi muuan takavuosien tunnettu poliitikko entisen presidentin Mauno Koiviston elämää käsitelleessä tv-dokumentissa. Kyseisen ex-poliitikon mukaan (sitaatti ei ehkä sanatarkka mutta ajatus on) ”kaiken takana on raha. Aina.” Niinpä.
Raha ratkaisee. Ratkaisu tarkoittaa linjaa, päätöstä, sopua, lopputulosta, helpotusta, tilanteen poistumista päiväjärjestyksestä. Sanassa on lähtökohtaisesti positiivinen vire. Raha rauhoittaa. Se tuo turvaa, arvostusta, rentoutta, tyyliä ja matkustusmukavuutta. Saa kavereita, pääsee parempiin piireihin. On valtaa ja vapautta. Autot ynnä muut pelit ja vehkeet ovat viimeisen päälle. Kaikesta selviää rahalla – kuolemaa lukuun ottamatta. Markka-aikaan merkittävimmät suomalaiset saivat kasvonsa seteliin. Rahan puute puolestaan on ollut ja on yhä vahva sosiaalinen stigma niin vanhalle kuin nuorellekin: olet köyhä.
Jumalan valtakuntaan pääsyä ei Jeesuksen mukaan voi ostaa eikä myydä – vaikka sellaistakin ajatusta tietysti on kristikunnassa markkinoitu. Taivaassa ei toivottavasti enää tarvita rahaa. Mutta kirkko-organisaatio, Jeesuksen asian edistämistä varten luotu toimintajärjestelmä, se siis mikä Suomen ev.lut. kirkkokin on, ei pärjää ilman rahaa ja taitavaa raha-asioiden hoitoa. Hurskastelu tämän tosiasian äärellä ei kannata.
Raha on tuottanut positiivisia ratkaisuja kirkossammekin. Aikoina, jolloin kassavirta oli vahvasti plusmerkkistä, rakennettiin hurjat määrät lattioita ja seiniä seurakuntalaisten kokoontumisia varten, laajennettiin toimintaa, lisättiin henkilöstöä, avustettiin ja autettiin. Kansankirkossa meno oli rentoa ja rauhallista, oli rahaa ja sitä tuli lisää vakaasti, varmasti ja – niin luultiin – ikuisesti, tehtiin asian eteen jotakin tai ei. Tulosvastuuta ei kansankirkon hommissa ollut.
Nyt raha on alkanut kirkossamme ratkaista miinusmerkkiseen suuntaan. Kun sitä ei enää ole eikä tule entiseen malliin, rahalla rakennettuja systeemejä on purettava. Tilanne on meille uusi, ja siksi ei ole ihme, että taidot sen haltuunottoon ovat hakusessa. Tästä johtunee myös, että rahan ja sen puutteen vaikutuksista puhutaan ikään kuin pienillä kirjaimilla, jotenkin arkaillen ja häpeillen. Ihan kuin koko muun maailman menosta poiketen raha ei kirkko-organisaation piireissä ratkaisisikaan. Haloo!
Rahan väheneminen kautta koko instituutiomme pakottaa kysymään, mihin sitä laitetaan. Mistä kirkossamme kannattaa maksaa ja kenelle kannattaa maksaa? Tämä onkin erinomaisen hankala kysymys siitä päätellen, ettei halukkaita ison linjan vetäjiä ole juuri ilmoittautunut. Ketään sellaista siis, joka asiasta voisi oikeasti päättää. Ja jos joku osaisikin mielestään vastata, hän ei uskalla, koska sanoit mitä tahansa, joku hyppää silmille varmasti – sellainen joku siis, jonka rahoihin kajottaisiin.
Vahva johtaminen voi vikasuuntaan mennessään viedä resurssien tuhlaamiseen ja organisatoriseen katastrofiin. Huono johtaminen tai johtamisen puute tekevät saman takuuvarmasti. Oireet jälkimmäisestä ovat kirkossamme selkeästi ilmassa. Se näkyy mm. ajastansa jälkeen jääneiden rakenteiden hartaana rakastamisena, vilpittömänä uskona byrokratian ja hallinnoinnin takaamaan parempaan huomiseen sekä sekavana työantajaprofiilina, joka yrittää pitää kattonsa alla keskenään siinä määrin ristiriitaisia ideologioita ja toimintatapoja, että koko organisaation uskottavuus horjuu.
Vähintäänkin ns. maallisissa asioissa raha ratkaisee. Aina. Kirkko-organisaatiossammekin. Kun massia ei enää ole, on koittanut aika, jolloin – Tuomari Nurmion edellä mainittua biisiä vapaasti siteeratakseni – ei enää voi ”vaihtaa aatteita niin kuin mannekiini vaatteita”. Tätä sanotaan myös perustehtävän kirkastumiseksi.