Ihmisen psyyke on rakentunut siten, että akuuteimmat tilanteet kaappaavat kognitiiviset ja emotionaaliset prosessimme ja niistä nousevan käytännön toiminnan. Kun on nälkä, ruoka on mielessä koko ajan. Kun vaara uhkaa tai pelottaa, kaikki elintoiminnot terävöityvät pakoreitin etsimiseen. Hengissä pysymisen vietti kaiken toivon ollessa mennyttä on synnyttänyt uskomattomia sankaritarinoita, joita nyt luemme kirjoista ja katselemme leffoista. Muutettavat muuttaen sama pitää paikkansa ryhmien, yhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien ja kansojen kohdalla. Päälle kaatuva tilanne ratkaistaan aina ensin. Ihmisen ja ihmisten nuppiin ei sovi kuin yksi kriisi kerrallaan.
Kriisissähän me nyt olemme. Pandemiasta aiheutuneet poikkeusolot ovat luoneet jonkinlaisen maailmanlopun tunnelman. Ihmisiä kuolee, talous sukeltaa, yrityksiä kaatuu, työpaikkoja häviää, velat kasvavat eikä kukaan tunnu voivan juuri mitään. Kaikenlaiset arjen rajoitukset ja sosiaalinen eristyneisyys kiristävät pinnaa ja uhkaavat mielen tasapainoa, sitä enemmän mitä pitempään ne jatkuvat. Näissä oloissa tuntuu jopa sydämettömältä esittää, että vuosittain ihmisiä kuolee meillä influenssaan ja liikenteessä enemmän kuin koronaan tähän mennessä. Tai että pandemioita on ollut ennenkin ja kuolinluvuissa ne ovat tehneet paljon pahempaa jälkeä kuin nykyinen – ja että vielä rajumpi pandemia saattaa odottaa meitä jo nurkan takana. Tai että kapitalistisen talouden logiikkaan väistämättä kuuluvat ajoittaiset kriisinomaiset syöksyt. Edellisestä ei edes ole aikaa kuin reipas kymmenen vuotta. Faktat eivät kuitenkaan vakuuta eivätkä pahemmin kiinnostakaan silloin kun hätä on suuri. Mieleen ja päähän ei yksinkertaisesti enää mahdu.
Niin kuin oman pään kriisitunnelmassa ei olisi tarpeeksi, media lyö lisää löylyä. Mikäs sen otollisempi (ja myyvempi) maaperä lehtien repäiseville otsikoille ja erikoisnumeroille, syypäiden ja virheitä tehneiden julkiselle metsästämiselle ja teurastamiselle, loputtomille koronakeskusteluohjelmille, sosiaalisen median mellastukselle ja mitä moninaisimmille muille ylireagoinneille kuin akuutti yhteinen uhka, joka oli tuntematon ja ainakin alkuun hallitsematon. Ylen pääuutiset ovat kulkeneet viikkotolkulla samaa kaavaa: uutisista hyvää iltaa – koronauutiset meiltä – koronauutiset muualta – sää – urheiluruutu, jossa Liisa tai Pekka kertoo viimeisimmät koronasta johtuvat kisa- ja sarjaperuutukset (varsinkin urheiluruudusta vastaavia on käynyt sääliksikin; tyhjästä on paha nyhjäistä, mutta mainiosti ne ovat selvinneet). Viime aikoina uutisten ykkösiksi ovat päässeet koronan talousvaikutukset. Vielä odotellaan sitä aikaa, että pääuutislähetys alkaisi taas jollakin muulla kuin koronainfolla. Voi tosin olla, että saadaan odotella pitkäänkin.
Näyttää siis siltä, että ainakaan ns. läntisessä maailmassa ei todellakaan nyt tapahdu muuta kuin koronaa. Tiukan paikan tullen moderni tieteen voimaan uskova ihminen tuijottaa omaan napaansa aivan yhtä tiukasti kuin primitiiviset esi-isämme ja -äitimme vuosituhansia sitten. Täysin taka-alalle jäävät ja jopa unohtuvat monet inhimillisen kärsimyksen määrällä mitattuna suuremmat kriisit Lähi-Idässä, Afganistanissa, Myanmarissa, eri puolilla Afrikkaa, pakolaisleirit, luonnonkatastrofit sekä Yhdysvaltojen presidentinvaalin ja oikeistopopulismin nousun kaltaiset poliittiset prosessit, joiden vaikutus meidänkin elämäämme on varmasti pitkäaikaisempi kuin yhden pandemian. Ilmastonmuutoksesta sitten puhumattakaan. Nämä odottavat koronan jälkeistä maailmaa, mahdollisesti aiempaa pahemmassa jamassa, sitä maailmaa joka nyt pandemian puristuksessa näyttää niin ihanan auvoiselta.
Päällä oleva kriisi herättää kuitenkin henkiin myös ihmisen parhaita ominaisuuksia. On ollut upeata seurata luovuuden ja empatian kukkimista siinä, miten lähimmäistä voi auttaa ja tukea poikkeusoloissa. Nallet parvekkeilla ja ikkunoissa lasten iloksi ovat liikuttavia! On se valitettavasti herättänyt henkiin muutakin: moraalittomia huijareita ja välistä vetäjiä, jotka häikäilemättä käyttävät yhteistä hätää ja auttamisen halua oman lompakkonsa lihottamiseen. Yök!
Yhteiskunnan pysähtyminen ja käpertyminen sisäänpäin ei ole hyvä asia kenellekään, ei myöskään kirkollemme. Joudumme kirkossa nyt toimimaan niin kuin ylempää määrätään kansakunnan yleisen – ja tässä tapauksessa ilmeisen – edun nimissä. Mutta jos meillä kirkossa ei päähän mahdu tähän hätään muuta kuin korona, pää pitää selvittää ja tyhjentää niin pian kuin mahdollista. Pandemian uhrit tarvisevat apuamme, toki, mutta kristillistä lähimmäisenrakkautta ilman pandemiaakin kaipaavat ovat edelleen täällä – ja pysyvät, kuten jo Jeesus sanoi. Parhaassa tapauksessa meiltä kirkossa löytyisi nyt sellaista sielun viisautta ja järjen visiota, että kun yhteiskuntamme alkaa haparoiden kavuta ylös pandemia-alhosta, olemme jo kuopan reunalla valmiina ojentamaan kätemme ja ottamaan vastaan.