Pari vuotta sitten sain tietää, että isoisoisäni on aikanaan ohjannut Varsinais-Suomessa Seitsemän kirkon kierroksia, joka on Suomen vanhin matkailureitti. Viime kesän lopulla päätin kiertää katsomassa kyseiset kirkot. Tiesin olevani hiukan myöhään liikkeellä, tiekirkkoaika oli jo lähes ohi, joten kirkot olisivat mitä todennäköisimmin kiinni. Kauniina loppukesän päivänä ajelin pitkin mitä kauneimpia maalaismaisemia. Ja kiinnihän ne olivat, kirkot, yhtä lukuun ottamatta. Usein kirkon ympärillä oli hautausmaa, siellä yleensä muutama kävijä ja puutarhuri. Luulenpa, että joku heistä olisi minun laillani mielellään piipahtanut sisälle kirkkoon. Suomessa kirkot ovat yleensä kiinni, vaikka ilahduttuvia poikkeuksiakin toki löytyy.
Maailmalla kulkiessa on yleensä toisin. Kirkon ovi on auki aamusta iltaan, ja sisään voi piipahtaa huokaisemaan ja hiljentymään. Joku kanssakulkija saattaa kirkossa olla, harvemmin ketään varsinaista vahtia. Niissäkin kirkoissa, joihin turistilta peritään pääsymaksu, on päivittäin rukoushetkiä tai messu, joihin pääsee ilmaiseksi, ja tulee samalla liittyneeksi osaksi maailmanlaajaa kristittyjen rukoilevaa yhteisöä. Moni pistäytyy matkustellessaan mielellään kirkossa, pysähtyy hetkeksi, sytyttää kynttilän ja jatkaa sitten matkaa. Ja jos on tarjolla rukoushetki, osallistuu siihenkin.
Miksi me Suomessa toimimme niin usein toisin?
”Ei meillä ole resursseja palkata sinne vahtimestaria!” on yleensä ensimmäinen vasta-argumentti kirkon aukiolosta puhuttaessa. Ne kirkot, jotka Suomessa ovat päivittäin auki, ovat usein monitoimikirkkoja, joissa suntio tekee työtään eri puolilla rakennusta. Kirkkosalia ei välttämättä vahdita sen erityisemmin, eikä mitään mittavia ongelmia näytä kuitenkaan syntyneen. Entäpä jos kaikki seurakunnan työntekijät tekisivät töitään kirkossa silloin tällöin? Kahdenkymmenen hengen työyhteisössä aamu- tai iltapäivävuoro lankeaisi joka toinen viikko – aikaa valmisteluille ja rukouksellekin. Tai etsittäisiinkö seurakuntalaisia päivystämään kirkossa? Helsingin tuomiokirkkoa pidettiin riemuvuonna auki 24/7, pääasiassa vapaaehtoisvoimin.
”Entä jos sattuu jotakin tai jotain varastetaan?”, on yleensä seuraava vasta-argumentti. Turvallisuusnäkökohdat ovat tärkeitä ja niissä auttaa yleensä huolellinen ennakointi. Kuinka todellinen tällainen riski lopulta on? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua? Miten se voidaan estää? Kuinka hyvin riskin toteutumista estää se, jos työntekijä on samassa rakennuksessa toisaalla? Minkälaiset muut järjestelmät voisivat olla toimivia?
Mikä on ovien avaamisesta saatava hyöty? Saavutettavuus. Kirkosta tulee ihmisten oma tila. Paikkaan, jossa voi käydä, syntyy henkilökohtainen suhde. Siitä tulee tuttu ja turvallinen, josta yleensä halutaan myös pitää huolta. Siihen syntyy kaipuu ja tarve. Paikka, jossa voi rukoilla, jossa voi olla Jumalan edessä. Paikka, jossa voi hoitaa hengellistä elämäänsä.
Ihmisten hengellisen elämän ja kristittynä kasvun tukeminen on yksi seurakunnan perustehtävistä. Siksi kehotankin vahvasti: Ovet auki!
Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen,
sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,
Jumala, minun Jumalani! Ps. 43:4