Espoon hiippakunnan blogissa seurataan elämää seurakuntien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kirjoitusten kautta.
Toimin aikanaan useita vuosia käräjäoikeuden lautamiehenä eli niin sanottuna maallikkotuomarina. Niissä istunnoissa, joissa lautamiehiä käytetään, oikeutta jakavat yhdessä maallikkotuomarit ja puheenjohtajana toimiva ammattituomari.
Syyllisyyttä ja tuomiota pohtiessa usein ajautui kyselemään, mikä ajaa – usein nuoren miehen – polulle, joka lopulta johtaa syytettyjen penkille. Millaiset lapsuusolot, vanhemmat, geenit, koulutus, kaverit ja muu sosiaalinen ympäristö? Mikä on laukaissut asiat siihen tolaan, että pahuus on saanut pitävän niskalenkin?
Olen näkevinäni erään syyn, joka yhdistää useita rikollisia, varsinkin väkivaltarikollisia; monelta on puuttunut isä eritoten lapsuudessa ja myöhemmin murrosiässä.
Totta kai lapsella isä on, mutta missä hän luuraa. Onko hän läsnä lapsen hakiessa esikuvaa ja rakentaessa elämäänsä? Vai onko isä ryyppyjengin kanssa etsimässä vielä omaa minuuttaan?
Isän läsnäolon puuttuminen heijastuu läpi elämän. Usein juuri isällä on luontainen auktoriteetti asettaa rajoja silloin, kun on niiden asettamisen aika. Tätä laiminlyöntiä on yhteiskunnan tai kenenkään muunkaan vaikea myöhemmin korjata.
Erityisesti isä kykenee antamaan ja opettamaan lapselle hyväksyntää ja Raamatunkin tuntemaa toverillista rakkautta (filia). Sitä, joka on huolehtivaa ja veljellistä ystävyyttä. Tällaista hyväksyntää kaipaa niin tyttö kuin poikakin, tosin hiukan eri tavoin ja eri syin.
Jos nuori ei ole saanut istua isän sylissä, pitää häntä kädestä, kuunnella isän lukemana iltasatua tai iltarukousta, saada isänsä kautta hyväksyntää ja jopa rakkautta, hakee hän sitä muualta. On nimittäin niin, että me kaikki janoamme hyväksyntää ja rakkautta, eritoten murrosikäinen tyttö ja poika.
Ehkä rikostilastotkin olisivat astetta paremmat, jos isät olisivat läsnä.
Tämä ei ole vain joidenkin syrjäytyneiden perheiden haaste. Myös ns. kunnollisissa perheissä tahtovat arkielämän työ, koulunkäynti, harrastukset ja huolet eriyttää huomaamatta isän lapsistaan. Toki asutaan saman katon alla ja syödään samassa pöydässä, mutta usein nuo kohtaamiset saavat sisältönsä vain isän käskyistä, nuhteista ja kielloista. Millainen kuva lapsella jää isästä? Entä missä on isyyden ilo?
Vuosia sitten Muonion jo eläkkeellä oleva rovasti eräässä kirjoituksessa antoi hyvän vinkin, josta olen ollut tavattoman kiitollinen. Hän ehdotti, että isät tekisivät kunkin lapsen kanssa vuoron perään kahdenkeskisen matkan tai retken. Täysin lapsen ehdoilla niin, että isä on irti omista askareistaan ja lapsi omistaan.
Sellaisia retkiä tein aikanaan jokaisen oman lapseni kanssa. En antaisi niistä hetkeäkään pois. Aluksi päivän ja sitten viikonlopun mittaisilla retkillä telttailimme, uimme, soudimme, jaoimme yhteisiä kokemuksia. Myöhemmin kävimme jossakin ulkomaillakin.
Rohkenen ehdottaa kaikille isille ja äideille, että tehkää mahtava löytöretki vanhemmuuden iloon. Järjestäkää lyhytkin yhdessäolon hetki jokaista perheenjäsentä varten erikseen. Kertokaa suvustanne, omasta lapsuudestanne, harrastuksistanne, uskostanne, tärkeiksi kokemistanne asioista, sydämen tunnoista. Kuunnelkaa, löytäkää toisenne.
Voisivatko seurakunnat aiempaan rohkeammin kannustaa vanhemmuutta? Eräs hyvä muoto on esimerkiksi isä-poika -leirit. Kun sellaisia omassa seurakunnassani aikanaan ryhdyttiin järjestämään, kaikki yllättyvät, kuinka suosittuja ja mahtavia ne ovat.
Jeesus antoi esimerkin, joka kelpaa myös kaikkien aikojen isille; ”Hän otti lapset syliinsä ja siunasi heitä.”
Jaakko Rahja
Kirjoittaja on hiippakuntavaltuuston varapuheenjohtaja Kirkkonummelta