Interrail-reissulla viime kesänä kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Oswiecim-nimisellä paikkakunnalla etelä-Puolassa. Seutu tunnetaan paremmin kammottavan kaiun saaneella saksalaisella nimellään Auschwitz. Ihmettelin ihmisen julman ironian tajua katsellessani Auschwitz I -leirin portin yllä kaareilevaa Arbeit macht frei -kylttiä, koetin – varmasti turhaan – tavoittaa niiden onnettomien lajitoverieni tunnelmia täyteen ahdetuissa junissa, jotka Molokin kidan näköinen portti nielaisi Auschwitz-Birkenaun leirin laitureille viimeisen tuomion tapaiseen irvokkaaseen erotteluun oikealle ja vasemmalle. Seisoin vailla sanoja kaasukammiossa ja polttouunin äärellä. Lasin läpi näin kasoja ihmisten hiuksia ja tavaraa, jota terrorin uhreilta oli riistetty. Mihinkähän loistavaan voittoonsa uskonut kolmas valtakunta katsoi tarvitsevansa esimerkiksi käytettyjä kenkiä ja matkalaukkuja?
Vaikka tiesin, mihin menin ja mikä siellä odotti, hiljaiseksi se silti veti. Enpä muistakaan aikoihin olleeni niin tyrmistynyt ihmisen kyvystä pahuuteen toisia ihmisiä kohtaan. Eikä Auschwitz-Birkenau kaikessa karmeudessaan edes ole yksin. Holokaustia vastaavia ja suurempiakin joukkomurhia milloin milläkin rasistisilla, poliittisilla ym. perusteilla kyllä tiedetään tehdyn. Suorastaan oksettavalta tuntui kuulla joidenkin toisten matkailijoiden vitsailevan näkemästään. Paitsi että ihminen voi olla käsittämättömän julma, hän onnistuu toisinaan olemaan myös käsittämättömän typerä. Siksi ei ole ollenkaan mahdotonta, että vielä kerran me kärvennymme kaikki itse aloittamassamme ydin-Auschwitzissa.
Millaistahan se oli olla töissä keskitysleirissä? Päivästä toiseen päättää parilla silmäyksellä ihmisen elämästä tai kuolemasta, nöyryyttää, orjuuttaa, tappaa, polttaa ihmisiä jokseenkin sen mukaan kuin mieli sattui tekemään? Onnistuiko sellainen selvin päin? Olen ymmärtänyt, että sodan jälkeen tilille saakka joutunut keskitysleirien henkilökunta johtajasta rivimieheen vetosi siihen, että siellä tehtiin vain mitä oli ylempää käsketty. ”Emmä mitään tiedä, mä olin vain töissä siellä.” Todellinen syyllinen luurasi jossakin muualla. Paitsi että ihminen osaa olla sekä julma että typerä, häneltä onnistuu myös loputon itselleen ja muille valehtelu, mustan väittäminen valkoiseksi aivan pokkana. Auschwitz on yhden ajan järkyttävä peili siitä, mitä se onneton ensimmäinen haukkaus omenasta veti ihmislajin päälle ikuisiksi ajoiksi.
Ihmiselämä on sattumanvaraista ja monimutkaista. Yhden tilanteen onnellisesti ratkaiseva moraalisen toiminnan periaate tuottaa toisessa vahinkoa. Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja: tehdään mitä tahansa, aina joku kärsii. Joskus pahalta näyttävä asia on välttämätön suuremman yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Ns. valkoinen vale on toisinaan hyödyksi kaikille. Ja niin edelleen; klassisia ongelmia on helppo luetella. Mutta oikeuttaako se, että yhtä kaikkina aikoina kaikissa tilanteissa pätevää moraalikoodia ei ole, yksityisen ihmisen sulkemaan silmänsä pahuudelta ja sysäämään vastuun muualle? Voiko ihminen ajatella ja ajaa aina ja kaikkialla omaa etuaan muista piittaamatta? Valitettavasti jokamiehen ja -naisen elämäntaitomuoti kuulostaa nykyisin aika lailla tällaiselta.
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi häneen uskoville juutalaisille, että hänen todelliset opetuslapsensa oppivat ”tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita” (Joh. 8:31-32). Ei siis Arbeit macht frei vaan Wahrheit macht frei. Tietysti voi Pontius Pilatuksen tapaan sanoa, että mitä se totuus sitten on. Totuus joka tapauksessa on olemassa, totuus jonka voi oppia tuntemaan, näin evankeliumi kertoo. Ja koska Jeesus Johanneksen evankeliumin mukaan sanoi myös olevansa ”tie, totuus ja elämä” (14:6), hän viittaa itseensä vapaaksi tekevänä totuutena, jonka voi oppia tuntemaan. Jeesuksen sanoissa totuus, vapaus ja oikea elämä kytkeytyvät siis erottamatta toisiinsa. Tunne totuus niin olet vapaa ja elät. Wau.
Neuvostoliitossa vannottiin takavuosina sosialistisen realismin nimeen. Tänä päivänä valttia on kapitalistinen realismi: raha ratkaisee ja talouden rattaiden jyrinää älköön kukaan ja mikään häiritkö. Miten olisi näiden jatkoksi kristillinen realismi?
Maailmassamme on tätä nykyä jo vaihtoehtoisia totuuksia, mutta uskonnon edustajalla voi loogisuuden ja johdonmukaisuuden nimissä olla vain yksi totuus. Meillä se on Jeesus Kristus, totuus maailmasta ja elämästä. Me uskomme siihen, me selitämme maailman siitä käsin, ja meillä on sekä oikeus että velvollisuus toimia sen ohjaamana. Tämä ei ole vain kristillisen teologian peruskauraa, vaan yleisen tason periaate, jonka varassa toimivat ainakin kaikki suuret maailmanuskonnot.
Eletäänkö ja toimitaanko kirkossamme aina näin? Puhuvatko kirkossa kaikki aina totta? Tekeekö totuus meillä ja meidät vapaiksi? Näkyvätkö totuus ja vapaus kirkkomme elämässä? Omassani? Vai ovatko kirkollisen elämän käyttöperiaatteita selittely, vastuun välttely, löperö moraali, suosion tavoittelu ja totuuden pelko? Luulen, että meillä olisi paljon varaa kristilliseen realismiin, teologisella kielellä katumukseen ja parannuksen tekoon. Tosiasioiden tunnustaminen on aina ollut viisauden ja vapauden alku sekä isojen muutosten kehto.