Korona oli ja on kiva peli. Takavuosina koronalauta keppeineen ja nappuloineen löytyi joka leirikeskuksesta ja seurakunnan nuorten kokoontumispaikasta, ehkä niin on vieläkin. Sitä pelattiin niin paljon ja hartaasti, että jos jossakin olisi pidetty koronan mestaruuskisat, joku nuorisonohjaaja tai leirikeskusisäntä olisi varmuudella ollut kova sana. Koronamatsi oli aina vakava asia.
Nyt pelataan koronaa paljon kovemmilla panoksilla. Koronaviruksesta ja sen vaikutuksista ihmisten terveyteen on oikeasti leikki kaukana – mikä tahansa asia on kuolemanvakava silloin kun kyseessä ovat ihmisen henki ja terveys sekä yhteiskunnan toimintakyky.
Helsingin Sanomissa (lauantai 14.3.2020) viitattiin WHO:n eli Maailman terveysjärjestön parin vuoden takaiseen näkyyn ”tauti X:stä”. WHO lisäsi sen vaarallisten tartuntatautien listalle todeten mm., että X on todennäköisesti eläimistä peräisin oleva virus ja peräisin maailman kolkasta, jossa ihmiset ja villieläimet ovat läheisissä kosketuksissa; alkuvaiheessa X sekoitetaan jo tunnettuihin tauteihin; X leviää salakavalasti ja nopeasti ja sitä on vaikea torjua; etenemistä vauhdittavat kauppa ja matkustaminen; maailman talousjärjestys joutuu pahoihin vaikeuksiin jo ennen kuin X julistetaan pandemiaksi. Jos joskus on profetia osunut kohdalleen niin tässä, vai mitä. Ei ihme, että Hesarin artikkelin kirjoittajakin kysyi, ”miten he [WHO] saattoivat tietää?”
Tiesivät mistä tiesivät, se ei ole oleellisin kysymys nyt. Tärkeämpää on kysyä, kuunteliko kukaan. Vaikka joku jossakin olisi kuunnellutkin, selvää ainakin on, että juuri kukaan päättäjä ei ottanut tosissaan. Siksi ollaan nyt tässä. Oikeita asiantuntijoita kannattaisi kuunnella, varsinkin silloin, kun he eivät puhu mukavia.
Koronaviruksen aiheuttama tilanne niin meillä kuin muuallakin on kuin hurjaa vauhtia pyörivä karuselli julkisia määräyksiä, tarkennettuja ohjeita, kieltoja, rajoituksia yms. sekä laikka punaisella vellovaa some-hässäkkää. Mutta se sulkee sisälleen myös vakavaa ahdistusta ja surua omasta ja lähimmäisten puolesta sekä pelkoa oman yrityksen, elämäntyön, toimeentulon romahtamisesta. Onneksi meillä on toistaiseksi vältytty vastenmieliseltä ilmiöltä, jota voisi kutsua poliittisten irtopisteiden keruuksi pandemian avulla. On ollut hyvä nähdä valtakunnan poliittinen johto seisomassa median edessä samassa rivissä saman asian puolesta.
Karusellin keskellä mietin kahta asiaa. Kirkkomme on omassa toiminnassaan ja hallinnossaan noudatettava valtionjohdon määräyksiä ja ohjeita, selvä se. Käytännössä tästä kuitenkin on syntymässä se näköharha, että kirkossamme on pantu enemmän tai vähemmän totaalisesti lappu luukulle. Mitä muutakaan päätelmää voi tehdä esimerkiksi seurakunnan nettisivusta, jossa kerrotaan, mikä kaikki toiminta on toistaiseksi lopetettu, mitkä tilaisuudet on peruutettu, mitkä tilat suljettu, mihin ei saa mennä ja mitä ei saa tehdä? Eli kirkkomme viestittää vahvasti, mitä se nyt ei tee. Asianhan pitäisi mennä juuri toisin päin: kirkkomme kertoisi, mitä se näissä oloissa nyt ainakin tekee.
Varmuuden vuoksi: Pitäähän peruutukset sun muut kertoa oikeassa yhteydessä. Mutta negatiivinen viesti ei saa jäädä päälle eikä olla se parhaiten mieleen palaava sanoma. Kollektiiviseen muistiin tarttunut mielikuva siitä, että poikkeustilanteessa Suomen ev.lut. kirkko pani pillit pussiin ja pään pensaaseen, tulee varmasti vainoamaan ja rankaisemaan meitä pitkään.
Kirkkomme ja sen seurakuntien pitäisi mielestäni nyt tehdä vähintäänkin kolmea asiaa. Pitää kirkot auki, jotta ihmisellä on paikka, mihin mennä ja missä olla hiljaa ja rauhassa, rukoilla. Sielunhoitoa tarvitsevan ihmisen täytyy voida tavoittaa seurakunnasta yötä päivää joku, joka kuuntelee, tukee ja rohkaisee. Ja arkista seurakuntadiakoniaa ei saa ajaa telakalle, ei edes silloin, jos terveydenhuollon ammattipätevyyden omaavat seurakuntien työntekijät viedään muihin tehtäviin. Köyhät, yksinäiset, syrjäytyneet, muutkin kuin koronaa sairastavat ovat edelleen täällä. Jos koskaan niin ainakaan nyt ei kristittyjen yhteisö saa kääntää heille selkäänsä.
Totta kai monissa seurakunnissamme tehdään juuri näin tälläkin hetkellä. Mutta sen pitää olla ulostulon kärki: tätä me kristittyinä teemme, vaikka maailma kaatuisi ympärillä! Kaikki rajoituksemmekin tähtäävät vain siihen, että olemme mukana hauraimpien ja turvattomimpien lähimmäistemme suojelutalkoissa.
Toinen mielen päälle noussut asia tuntuu aika karulta. Nyt poikkeusoloissa ihmiset matkustavat vähemmän, liikkuvat vähemmän, kuluttavat vähemmän, kokoontuvat vähemmän, ikään kuin elävät verkkaisemmin kuin tavallisesti. Juuri tähänhän meitä kehotetaan koronatartuntojen hidastamiseksi. Mutta on hyvä panna merkille, että samalla teemme nyt sitä, mitä meidän ehdottomasti pitää tehdä pyrkiessämme ehkäisemään ilmaston muutosta. Hiilineutraaliuden edes jonkinlaisen saavuttamisen välttämättömänä edellytyksenä ovat aivan nämä samat toimet: matkusta vähemmän, autoile vähemmän, osta vähemmän, kuluta vähemmän, elä vaatimattomammin, yksinkertaisemmin ja yhteisöllisemmin. Mutta kun nyt toimimme näin, Suomen koko valtakunnan talous horjuu jo, niinhän meille kerrotaan. Kasvu on tyrehtynyt, taantuma ja konkurssisuma ovat ovella, jopa lama, jos poikkeustilanne jatkuu pitkään. Ei tule viemään kauaa, kun tavallista suomalaista vakavasti jo kehotetaan unohtamaan kansantalouden nimissä nykyinen poikkeusmeininki ja palaamaan entisen malliseen kuluttamiseen ja matkustamiseen. Pelkään sen olevan kovin monille pettymyksen sijasta hartaasti odotettu ilouutinen.
Näinä aikoina saadaan siis kokeilla, mitä se hiilineutraaliuden tosissaan ottaminen meiltä vaatisi ja mitä se maksaisi. Nyt nähdään, kumpi painaa vaakakupissa enemmän, talous vai elämäntapamuutos, lyhyen vai pitkän tähtäimen etu, tämä hetki vai tulevaisuus.