Maailma muuttuu, ja se näkyy kielessämmekin. Uusien sanojen ja ilmausten lähde on usein tietokone-englanti, mutta onnistuu se myös suomella. Yksi median viime aikoina lanseeraama kielikukkanen on ”kotikonttori”. Kotikonttori on paikka, jossa työtekijä tekee etätöitä palkkansa eteen. Nimensä mukaisesti kotikonttori sijaitsee työntekijän kotona ja on kodin jatke. Kotikonttoreita kuulemma löytyy tätä nykyä kaikenlaisia saunan lauteilta ja makuuhuoneista autotalleihin ja kellarikoppeihin.
Työ kotona on omassa työhistoriassanikin tuttu juttu. Yliopistolla meni vuosia, jolloin minulla ei ollut työnantajan osoittamaa työtilaa. Tutkimusta tehtiin ja opetusta valmisteltiin kotona, kun muutakaan paikkaa ei ollut. Sain noina vuosina verotuksessa ns. työhuonevähennystä siksi, että työtila kotona oli välttämätön ansiotulojen hankkimiseksi. Tämän tyyppinen kuvio on arkea tänäänkin esimerkiksi itsenäisille luovien ammattien harjoittajille. Mutta kyse ei tällöin ole etätöistä vaan siitä, että koti ja työpaikka ovat säännönmukaisesti yksi ja sama asia.
Kotikonttori on nimenomaan etätyön tuottama uuskäsite. Etätyö puolestaan tarkoittaa, että vaikka työntekijällä on työpaikka tai työtila muualla kuin kodissaan, hän silti tekee töitä kotona. Säännönmukaisiin etätöihin kotikonttoriin (tai trendikkäästi espressokuppilaan) hän on päätynyt, koska työn luonne ei ole sidottu työpaikkaan ja työn tulokset ovat objektiivisesti (= rahassa) mitattavissa riippumatta siitä, missä työ on tehty.
Tällainen kuvio toimii kuitenkin aika pienen ihmisjoukon kohdalla. Selkeän enemmistön työ on lujasti sidoksissa fyysiseen läsnäoloon työpaikalla – tämähän käy ilmi siitä, että kun pandemia sulki suomalaiset koteihinsa ja etätöihin pari kuukautta sitten, maa horjuu nyt laman partaalla. Kotikonttoriin he ovat joutuneet pakottavista syistä hallituksen ja työnantajan määräyksellä. Sitten kun pakottavat syyt poistuvat, työntekijän oletetaan ilmaantuvan saunansa lauteilta tai kellaristaan päivänvaloon ja takaisin työpaikalle. Tähän joukkoon kuulun niin minä kuin leijonan osa muistakin kirkkomme palkkatyöläisistä.
Asia on kuitenkin monisyisempi, paristakin näkökulmasta. Työntekijä voikin haluta jäädä pysyvästi kotikonttoriinsa. Hänen työnantajansa voi niin ikään haluta työntekijän pysyvän kotikonttorillaan, mutta aivan eri syystä.
Olen itsestäni havainnut, että etätyöthän ovat laiskalle syntiselle lihalle oikeastaan kiva juttu, etenkin kun perheemme nuoriso asuu omillaan eikä häiritse kotikonttorin arkea. Ei kukonlaulun aikaisia herätyksiä, ei hätäisiä aamukahveja väärään kurkkuun, ei märille vaatteille tai hielle haisevia ruuhkabusseja, ei keskelle ei-mitään hyytyviä junia, ei talsimista assalta kapituliin toukokuisessa räntäsateessa jne. Saa heräillä omaan tahtiin ja pikku hiljaa verrytellä itsensä työmoodiin. Halvemmaksikin eläminen tulee, kun työmatkakulut ovat yhtäkkiä vain murto-osa entisistä. Ja kun oikein rehellisiä ollaan, onhan se niin, että kaiken muun hyvän ohella suhteellinen tuntipalkkakin nousee. Jonkin aikaa tällaista, niin johan alkaa etätyö näyttää kotikonttoriduunarista saavutetulta edulta, josta ei niin vain luovutakaan. Jos ennen oli niin, että etätöitä tehtiin palkkatyön ehdoilla, tavoitteeksi tulee nyt palkkatyö etätyön ehdoilla.
Ei ihme siis, että joukko globaaleja suuryrityksiä on kieltänyt etätyön henkilökunniltaan. Mutta kirkossamme on toisenlainen meininki, mikäli vaikkapa kirkon keskusrahaston tuoretta esitystä sen alaisten yksikköjen tilastrategiaksi on uskominen. Kun kirkkomme työntekijä on kerran saatu ulkoistettua etätöihin, häntä ei edes haluta takaisin työpaikalle. Homma menee näin: Pannaan jonnekin pystyyn ”monitilakonttori” tai vastaava viritys. Siellä on muutama tyhjä pöytä ja tuoli, pari kolme yleiskäyttöläppäriä ja firman käsidesi, puhelinkoppi ja vessa; kahvinkeitin on turha kustannuserä. Monitilakonttoriin työntekijä voi mennä toivoen, että sieltä löytyisi tänään jokin nurkka työn tekemiselle. Kehittyneemmässä versiossa työpisteen voi varata etukäteen netissä, joskin siitä voi sitten joutua maksamaan tuntivuokraa työnantajalle. Monitilastrategia kehystetään ja perustellaan tuhdilla paketilla mitäänsanomatonta digiloikka- ja työkulttuurimuutosjargonia, jonka perusidea on saada työntekijä tuntemaan itsensä pateettiseksi retardiksi, jos hän kaiken sanotun jälkeen edelleenkin haluaa tehdä töitään oikealla työpaikalla eikä kotikonttorissaan.
Tällaisessa etätyödiskurssissa eräs olennainen näkökulma suorastaan loistaa poissaolollaan. Kuka nimittäin sen kotikonttorin olemassaolon kustantaa? Sen valaistuksen, muun energian, veden, vuokran/yhtiövastikkeen/kiinteistöveron ym. pakolliset kulut? Läppäri ja kännykkä tulevat työantajalta, mutta kuka hankkii kalustuksen ja muut tarvikkeet? Kuka siellä siivoaa? Kuka remontoi? Tai kuka maksaa ne kulman kuppilan espressot? Ei ainakaan Suomen ev.lut. kirkko – eikä mikään muukaan työnantaja, vaan luonnollisesti kotikonttorin asukas ihan itse.
Kotikonttori ja etätyö ovat tosiasiassa keinoja, joilla työnantaja siirtää omia työn puitteiden ylläpidosta aiheutuvia kustannuksiaan työntekijöidensä maksettaviksi, meidän reppanoiden, jotka pahimmillaan emme edes tajua, että meitä vedätetään. Kotikonttori on palkkatyötä tekevän ihmisen moderni riiston muoto. Työntekijä ei vain myy työvoimaansa työnantajalle vaan ottaa maksettavakseen työnantajalle kuuluvia kuluja siitä hyvästä, että saa myydä sille työvoimaansa.
Kaiken lisäksi kotikonttorin ihanuutta markkinoidessaan ei kirkkomme eikä mikään muukaan työnantaja pyri työntekijän taskuille vain sälyttääkseen tälle fyysisen työpaikan ylläpitokustannukset. Työnantaja haluaa samalla kaapata käyttöönsä yhä isomman siivun työntekijän ajasta. Firman läppäri ja kännykkä kotikonttorissa edellyttävät, että työntekijä on aina tavoitettavissa ja käytettävissä. Tai että hän ainakin näkee ja muistaa koko ajan sen kaiken, mitä hänellä on tekemättä työnantajan hyväksi. Ja kuten tunnettua, firman kannalta tuottoisimmat ideat syntyvät usein iltamyöhään tai yöllä, jolloin uni sun muut turhakkeet eivät häiritse työtä tekevää mieltä.
Kun asiaa miettii vähänkin pintaa syvemmältä, kotikonttori on itse asiassa jokseenkin p..ka keksintö.