Kirkossa puhutaan Kirkosta, kuten odottaa sopii. On Kirkkohallitus, Kirkon työmarkkinalaitos, Kirkon tutkimuskeskus, Kirkon koulutuskeskus, Kirkon viestintä, Kirkon tietohallinto, Kirkon keskusrahasto ja niin edelleen. On Kirkko Helsingissä, Kirkko Espoossa, Kirkko Porissa ja Kirkko siellä ja täällä pitkin Suomen niemeä. Vasta pari vuotta sitten lakkasi ilmestymästä paperiversiona verraton vuotuinen juoruopus nimeltä Kirkon kalenteri. Seurakuntia Kirkossa johtaa kirkkoherra, ja ”Kirkkoon kuulutaan”.
Kuten näkyy, me Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet olemme ottaneet oikeudeksemme puhua itsestämme yksinkertaisesti Kirkkona. Kun me teemme, ajattelemme, uskomme, toivomme, tuotamme, rakennamme, selvitämme jotain, silloin Kirkko tekee, uskoo, ajattelee, toivoo, rakastaa ja mitä milloinkin. Me toisin sanoen omistamme täällä sanan Kirkko.
Olen mietiskellyt, mikähän antaa Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle tänään perusteet kutsua itseään Kirkoksi isolla K:lla. Siis Kirkoksi vailla tarkentavia määritteitä, jotka kertoisivat, mistä ja millaisesta kirkosta on kysymys. Toki määre evankelis-luterilainen löytyy kirkkomme virallisesta nimestä, mutta harvoin sitä kuulee käytettävän. Onhan se tietysti hankalaa ja aikaa vievää sanoa tai kirjoittaa joka kerta, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko tekee, Suomen evankelis-luterilainen kirkko sanoo, Suomen evankelis-luterilainen kirkko uskoo, Suomen evankelis-luterilainen kirkko kommentoi jne. Kirkko on niin selkeä sana, helppo ja ytimekäs – ja kaikkihan Suomessa tietävät kuitenkin, mitä ja keitä tarkoitetaan. Tähän laiskuuteen syyllistyn toistuvasti itsekin.
Asiaintilalle on tietysti historiallinen selitys. Uskonnonvapaus on Suomessa vajaa 100 vuotta vanha juttu. Sitä ennen kaikki olivat täällä kristittyjä, monet varmaan nimellisesti mutta olivat kuitenkin. Uskonnonvapauden toteuduttuakin säilyi vielä vuosikymmeniä tilanne, jossa yhdeksän kymmenestä suomalaisesta oli evankelis-luterilaisen kirkon jäsen. Näissä oloissa kaikki tiesivät, että Kirkko oli yhtä kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja toisinpäin. Tarkennuksia ei tarvittu; oli niiden harvojen muiden kristittyjen asia määritellä, keitä he olivat ja mihin (harhaoppiseen tai vähäpätöiseen) uskonnolliseen instituutioon he olivat eksyneet.
Tätä nykyä maassamme on jo Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntia, joiden alueilla alle puolet asukkaista ”kuuluu Kirkkoon”. Moni näistä kuulumattomista ei miellä itseään kristityiksi, mutta joukossa on myös monia, jotka ovat sitoutuneet johonkin muuhun kristilliseen kirkkoon kuin Suomen evankelis-luterilaiseen. Siitä huolimatta meidän puheemme itsestämme on edelleen vahvasti Kirkko-puhetta. Seuratkaapa ketä tahansa Kirkon ihmistä julkisuudessa: Kirkko, Kirkko, Kirkko, ihan niin kuin Suomessa ei muita kirkkoja olisikaan. Meistä myös puhutaan Kirkkona, niin kuin voi panna merkille vaikkapa poliitikkoja kuunnellessa.
Muilla Suomen kristityillä on siis oman kristillisen identiteettinsä määrittelyn ja selittämisen velvollisuus, sillä me evankelis-luterilaiset olemme täällä Kirkko. Käytännössä tällainen puhetapa sisältää oletuksen, että me olemme myös Oikea Kirkko. Nähdäkseni tämä on jokseenkin ylenkatseellista ja epäkorrektia toisia kristittyjä ja heidän kirkkojaan kohtaan. Koskahan pystyisimme astumaan alas historialliselta korokkeeltamme ja myöntämään, että olemme vain yksi paikallinen kirkko lukuisien muiden joukossa – myöntämään niin, että se kuuluu puheessammekin? Etenkin kun monilla noista itsensä koko ajan määrittelemään pakotetuista kirkoista hoituu pääasia eli kirkkona oleminen paljon paremmin kuin meiltä.
Tunnustan auliisti, etten tämän jälkeenkään viitsisi joka kerta sanoa tai kirjoittaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kun puhun omasta kirkostani. Virallisissa tilanteissa käytän oikeaa nimeämme ilman muuta. Enhän ole töissä Kirkossa vaan Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Sisäpiireissä Kirkko-puheeni kuitenkin sinnittelee tiukasti hengissä, joskaan se ei näytä häiritsevän ketään. Yritän silti pysyä sielläkin hereillä ja puhua Kirkon sijasta omasta kirkostani tai meidän kirkostamme.
Puhumalla itsestään oikealla nimellään Suomen evankelis-luterilaisen kirkko osoittaa ymmärtävänsä, missä ajassa ja ympäristössä se nyt elää. Samalla se osoittaa kunnioittavansa sitä, että ympärillämme on monia kristillisiä yhteisöjä, jotka ansaitsevat Kirkko-nimen siinä kuin mekin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko osoittaisi silloin myös muistavansa, että sen oman tunnustuksen mukaan kirkko maailmassa ei milloinkaan rajaudu vain yhteen historialliseen kirkkokuntaan, oli (tai oli ollut) ko. kirkkokunnan uskonnollis-kansallinen hegemonia-asema millainen tahansa. Se osoittaisi ymmärtävänsä, että viime kädessä kaikki kristityt ovat yhtä Kristuksen kirkkoa, jonka pitäisi joskus mahtua yhteen ja samaan taivaaseenkin.
Oman identiteetin täsmällisestä ilmaisemisesta vailla historiasta vauhtia ottavaa ylenkatsetta ja kansallista piiloagendaa olisi takuulla apua myös siihen, kun yritämme oppia ottamaan vakavasti muut uskonnot ja niiden institutionaaliset muodot ympärillämme.