Kun vuosi 2019 lähenee puoliväliään, Suomen ev.lut. kirkon julkisuudessa vuoden mittaan eniten esiintyneet henkilöt eivät havaintojeni mukaan ole olleet Jumala (sikäli kuin hänestä on asianmukaista puhua henkilönä) ja Jeesus, kuten olettaa sopisi, vaan (jälleen kerran) Liberaali ja Konservatiivi. Jälkimmäinen on yleensä Mr. Konservatiivi, edellisen tittelissä on enemmän variaatiota. Palstamillimetreistä päätellen kirkkomme pääasioita on tänäkin vuonna siis ollut ihmisten lokerointi ja leimaaminen jonkin suunnan politrukeiksi ja yleisesti väärässä olijoiksi.
Liberaalin ja Konservatiivin suoraviivainen vastakkainasettelu kirkollisessa puheessa on teologisesti pinnallista, kirkko-organisaation kannalta vahingollista, sosiaalisesti asiatonta, älyllisesti köyhää ja yksinkertaisesti hyödytöntä. Seuraavin perustein.
Ensinnäkin ihmiset eivät koskaan missään ja mitenkään ole asetettavissa selkeärajaisiin kategorioihin. Toki näin on monesti tehty, niin yhteiskunnissa kuin kirkoissa. Ns. maailman puolella tulokseksi on saatu julmia diktatuureja, sortoa ja sotia. Kirkoissakin on takavuosisatoina taidettu sama meininki, mutta nyttemmin maltetaan tyytyä sosiaaliseen ja henkiseen julmuuteen. Päivän sanoja ovat nihilointi, torjunta, eristäminen ja hajottaminen. Kristikunta on jo pirstoutunut tuhannen tuhansiksi siruiksi, mutta me vain heitämme lisää löylyä kiukaalle Liberaali-Konservatiivi -mössöllä.
Mekaaninen luokittelu Liberaaleihin ja Konservatiiveihin on toista ihmistä ja hänen vakaumustaan syrjivää. Mutta mehän emme kirkossa syrji ketään, emmehän?
Toiseksi, en ole koskaan tavannut kirkkomme piireissä henkilöä, joka tunnustaisi olevansa juuri se ”tyylipuhdas” Liberaali tai Konservatiivi. Yksi sanoo uskovansa ja ajattelevansa mielestään avarakatseisemmin kuin joku toinen mutta kieltäytyy ehdottomasti Liberaalin arvonimestä – toinen sanoo samat sanat päinvastaiseen suuntaan. Jos yksikään meistä ei koe olevansa uskossaan ja näkemyksissään suoraviivaisesti luonnehdittavissa ja luokiteltavissa jonkun ulkopuolisen toimesta ja säännöillä, miksi ihmeessä kirkossa silti tehdään koko ajan niin? Muuta en tähän keksi selitykseksi kuin pelon ja vallanhalun. Viholliskuvat yhdistävät (”kuplauttavat”), ja samanmielisiä on mukava rakastaa ja armahtaa. Mitä selkeämmin rajattu vastapuoli on, sen tiukempina omat rivit pysyvät ja sen helpompaa on olla henkisesti turvassa juuri minun mittojeni ja mietteitteni mukaan säädetyssä kirkossa. Sillä ei lopulta edes ole isommin väliä, mitä Liberaali ja Konservatiivi -leimakirveet oikeasti ovat tarkoittavinaan.
Kolmanneksi, kun laskeudutaan kirkkopolitiikan nyrkkeilykehästä ja aletaan puhua sellaisista todella isoista asioista kuin vakaumus ja arvot, jokaisessa meissä asuu niin pieni Liberaali kuin pieni Konservatiivikin. Aivan jokaisessa. Mitä lähemmäs oman elämän perustavia arvoja, merkityksiä ja avainkokemuksia tullaan, sen ”konservatiivisemmin” jokainen meistä suojelee ja säilyttää sitä, mille elämänsä on rakentanut. Eksistentiaaliseksi, elämän koherenssia järkyttäväksi koettu uhka saa kenet tahansa puolustusasemiin. Se kuuluu ihmisyyden ytimeen. Etäämmällä perustavien arvojen ja uskomusten polttopisteestä rehellisesti ajatteleva ihminen on aivan valmis hyväksymään ihmiselämän moninaisuuden, erilaiset kokemusmaailmat ja arvojen suhteellisuuden sekä tunnustamaan, että oma ajattelutapa ei ole ainoa mahdollinen tai oikea.
Kun katson peiliin, sieltä näkyy sekä liberaali että konservatiivi, joskus yhtä, välillä toista, useimmiten jotakin ihan muuta, itselleenkin arvoituksellinen paketti uskomuksia, kokemuksia, vaikutteita, arvoja ja tulkintoja. Juuri sellaisena olen myös ainutlaatuinen, Jumalan sallima ja rakentama. Toivon toisten ymmärtävän tämän ja hyväksyvän sen. Ja jos itse olen tällainen, mikä oikeus minulla on niputtaa toisia hyväksyttäviin ja hylättäviin, rakastettaviin ja inhottaviin, aivan kuin he muka mahtuisivat itse keksimiini tai muilta matkimiini muotteihin?
Liberaali ja Konservatiivi -nimittelyt ovat oman elämäntarinan keinotekoisia suojakilpiä ja vallanhalua legitimoivia kirkkopoliittisia aseita. Ne kannattaisi jo heittää sinne, mihin ne kuuluvatkin, historian tunkiolle. Entä mitä tilalle? Uusia iskusanoja en kaipaa, sillä niistä tulee nopeasti yhtä tyhjiä ja tympeitä kuin edeltäjistään. Kaipaan kuuntelevaa ja asiallista kristittyjen keskinäistä ihmettelyä Jumalasta ja ihmisestä, synnistä ja armosta, elämästä ja kuolemasta. Sitä odotellessa voitaisiin kuitenkin panna jo piste kaiken maailman turhalle kirkkopolitikoinnille.