Pääsiäisen aikaan tuli käytyä kirkossa useampaan kertaan. Kulutan kirkonpenkkiä kyllä muulloinkin, mutta kristikunnan suurin juhla perinteisesti panee tihentämään tahtia. Ja hyvä niin. Huomasin taas, miten tavallista useammin toistuva käynti pyhässä tilassa pyhässä rituaalissa pitää pyhät asiat elävämmin mielessä ja mukana vuorokauden kierrossa.
Tänä pääsiäisenä jäi kirkkomatkoilta erityisesti mukaan yksi pitkäperjantain raamatunkohdista. Markuksen evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus vähän ennen kuolemaansa ristillä huusi kovalla äänellä: ”Elohi, Elohi, lema sabaktani?” (Mark. 15:34). Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? – sitähän tuo arameankielinen ilmaus suomeksi tarkoittaa. Yhtä aikaa kaamea ja kiehtova huuto. Piinatun ruumin ja mielen viimeinen houre? Kuuluisia viimeisiä sanoja osastolta ’Ihmiskunnan historian traagiset epäonnistujat’? Kaiku tuonpuoleisesta kosmisesta draamasta tai mustasta aukosta, jonne me emme näe kuin teologisessa mielikuvituksessa korkeintaan?
Selitysyrityksiä on riittänyt ja riittänee vastaisuudessakin. Tällä kertaa huomasin kuitenkin pysähtyväni toiseen kohtaan. Huudon osoite oli ”Jumalani, Jumalani”. Se oli puhetta ”minun Jumalalleni” elämän ja kuoleman rajalta, yksityisen ihmisen olemassaolon syvimmästä ja lopullisimmasta hädästä. Tässä käytiin todellista ja vakavaa dialogia. ”Minun Jumalani” oli nyt tilillä.
Tuttua juttua tuo edellä oleva, varmasti lukuisat kerrat pitkäperjantain saarnoissa kirkkokansalle kirkastettua. Mikä siinä jäi nyt elämään, sitä huomasin kyseleväni kirkossa käyneeltä minältäni. Mihin se osui?
Jeesuksen huuto ristillä ”minun Jumalani” puoleen on meille sekä vaarallinen houkutus että tarpeellinen muistutus. Edellistä se on siksi, että sitä voidaan käyttää oman aikamme loputtoman individualismin ja teologisen narsismin perusteluna. ”Mulla on mun jumala ihan kun Jeesuksella, sulla on sun jumala ihan kun Jeesuksella, coolia vai mitä.” Jumala on tässä jumala pienellä kirjaimella, henkilökohtainen halinalle tai terapeutti, joka taipuu aina siihen, mikä omistajaa kulloinkin miellyttää. Tarpeellinen muistutus huuto ristiltä on siksi, että se nihiloi kristilliselle kirkolle – meillekin – niin tyypillisen halun ottaa Jumalan paikka maailmassa. Tällaiseen langennut kirkko uskoo, siunaa, määrää, kommentoi ja muutenkin touhuaa kaikenlaista. Siinä sivussa kirkko hoitaa hommat taivaaseen päin; ns. tavallisen seurakuntalaisen ei ole erityisen suotavaa sekaantua asiaan. Henkilökohtaista jumalauskoa painottava elämä (pietismiksikin kutsuttu) on Jumalan paikan ottaneelle kirkolle systeeminen ongelma, synonyymi teologiselle korskeudelle tai vahingolliselle yksinkertaisuudelle.
Ei Jeesus ristillä huutanut tuskaansa kirkon tai muun vallitsevan uskonnollisen järjestelmän puoleen vaan Jumalan, Jumalan isolla kirjaimella. Elämän kaikkein pahimmissa paikoissa ihminen ei kaipaa avukseen jumalan pää- tai haarakonttoria tai omia jumalakuvitelmiaan. Hän huutaa sen Jumalan puoleen, joka Moosekselle esitteli itsensä sanomalla ”Minä olen se joka olen” (2. Moos. 3:14), sen minä-joka-olen-Jumalan puoleen, jolle me emme voi mitään mutta joka itse voi kaiken juuri siten kuin haluaa.
Tämänvuotinen pitkäperjantain kirkkomatka vei allekirjoittaneen siis jonnekin sellaisiin sielun maisemiin, jotka arjessa ehtivät päästä näkyville kovin harvoin.
By the way, hienoa, että Markus on tallentanut tekstiinsä Jeesuksen huudon tämän omalla kielellä. Henkilökohtainen dialogi Jumalan kanssa käydään lopulta aina äidinkielellä, silloinkin kun ns. jokamiehen englanti on moitteettomasti hallussa.
teksti: Kai Peltonen