Jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Rakas ja kaunis ajatus. Vai miltä tuntuisi kuulla, että juuri minulla ei ole mitään ihmisarvoa? Tai että jonkun toisen ihmisarvo on niin paljon omaani merkittävämpi, että jos meistä pitää valita, se toinen otetaan ja minut jätetään? Kirkossammekin ihmisarvosta puhutaan nykyään periaatteena, joka on yksinkertaisesti luovuttamaton kaikessa toiminnassa.
Luovuttamattoman ihmisarvon ajatuksessa on ihanaa lillua. Olen luomakunnan kruunu, suurin ja mahtavin. Se asema kuuluu ihmiselle, koska hän on älykkäin, kätevin ja sosiaalisesti neuvokkain olio, mitä maa on päällään koskaan kantanut. Jo Raamatun tarina ihmisen luomisesta tietää kertoa näin.
Mutta millä perusteella ihminen oikeasti on arvokkaampi kuin vaikkapa puhveli, pingviini, varpunen, Australian valliriutan koralli tai jokin muu uhanalainen elollinen? Ihminen on se olio tällä maapallolla, joka on tuottanut kammottavaa tuhoa ja kärsimystä kaikelle mitä vastaan on sattunut. Ja tässä hommassa ihminen on ollut äärimmäisen tehokas: homo sapiens ei ole tarvinnut maapallon ja elämän (itsensä mukaan lukien) tuhon partaalle suistamiseen kuin muutaman kymmenen tuhatta vuotta, pikku silmänräpäyksen maapallomme aikajanalla. Miksi pitäisi uskoa, että ihmisellä on kaiken tämän jälkeen jokin arvo, joka on suurempi kuin sillä, minkä hän on tieltään hävittänyt ja hävittämässä? Puhe ihmisen arvosta kuulostaa tästä näkökulmasta lähinnä voittajan rehentelyltä hävinneiden haudalla.
Mainetta niittäneessä kirjassaan Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (suom. 2017) Yuval Noah Harari tekee juuri näitä kysymyksiä. Hararin mukaan näkemys ihmisen arvosta yli kaiken muun elollisen perustuu jumalan, sielun, ja uskonnon kolminaisuuteen – pyhään tai pahaan riippuen siitä, mistä asiaa katsoo. Ihminen katsoo omaavansa erityisen arvon siksi, että jumala teki hänet ja antoi hänelle muuhun elolliseen verrattuna ylivoimaisen tietojen ja taitojen kombon. Ihmisen erityisasemasta todistaa se, että hänessä on tunteva, tiedostava ja moraalisia ongelmia pohtiva ”jokin”, luojan erityinen kosketusjälki, jota tavataan nimittää sieluksi. Uskonnoksi kutsuttu uskomusjärjestelmä puolestaan tuottaa sen sosiaalisesti rakentuneen todellisuuden, jossa ihmisen usko erityisyyteensä vahvistuu ja uusiutuu samanmielisten joukossa. Mutta miten käy, niin kuin Harari kysyy, kun uskonto menettää uskottavuutensa? Kun ihminen lakkaa uskomasta jumalaan tai jumaliin ja sieluun sekä pitää kaikkia uskonnollisia uskomuksia yksinkertaisesti epätosina? Tästä seuraa väistämättä, että sitten ei enää ole jäljellä yhtään perustetta pitää ihmistä muita elämän kiertokulun osasia jotenkin arvokkaampana.
Vaikka aika moni suomalainenkin horjuu jo pahan kerran uskossaan jumalaan, jumaliin, sieluun ja uskonnon mielekkyyteen, kristillisestä perinteestä ammentanut humanismi on silti yllättävän hyvin voimissaan. Ihmisen erityiseen arvoon ja siitä seuraaviin oikeuksiin maailmassa luotetaan vakaasti ja jopa sokeasti, vaikka luottamuksen rationaaliset tukijalat ovat lahonneet alta ja perustaviin kysymyksiin vastaaminen käynyt niin muodoin perin hankalaksi. Ihmisellä on arvo siksi että … no kun hän nyt on ihminen. Ihminen saa alistaa muun elollisen tarpeitaan tyydyttämään koska … no kun se vaan kuuluu ihmisen oikeuksiin ja elinehtoihin.
Selvää on, että uskonnollisista fundamenteistaan irtaantunut mutta niiden eettisiä seuraamuksia yhä toisteleva sekulaari humanismi ei pysty kauaa olemaan älyllisesti vakuuttavaa ja moraalisesti velvoittavaksi koettua. Yhtäältä tämä on hyvä juttu. Luomakunnan kruunu menettää ylivaltansa ja joutuu tyytymään osaansa muun elollisen rinnalla ja tasolla. Toisaalta se tasoittaa tietä luvalle uskoa ihmisten keskinäiseen eriarvoisuuteen. Uskonnollisesta perustastaan irtautunut humanistinen ihmisarvopuhe on voimaton kohdatessaan sen maanisen globaalin kapitalismin agendan, jonka mukaan ihmisen arvon takeeksi ja mittariksi ei riitä jokin ylevä eettinen periaate vaan hänen kykynsä tuottaa taloudellista lisäarvoa. Ahtaaksi käyvässä maailmassa kannattaa asuttaa vain parasta (viime kädessä yhtä kuin varakkainta) väkeä, muut saavat mennä.
Kirkkomme on omalla perusasiallaan, kun se puhuu ihmisarvosta. Se ei voi muuta, jos se on uskollinen olemukselleen kirkkona. Ihmisarvon vakaumukselle välttämättömät uskonnolliset perustelut eivät vaan ole enää muodikkaita, joten ne tahtovat jäädä sivulauseisiin tai kokonaan sanomatta. Yhtä perustavalla – vaikkakin hieman erilaisella ja yhä kiistanalaisemmaksi käyvällä – asialla kirkkomme on puhuessaan ihmisarvon puolesta siinä merkityksessä, että kyse on ihmisten ehdottomasta keskinäisestä samanarvoisuudesta. Niiden uhkien edessä, jotka ihmisten samanarvoisuuteen kohdistuvat, kristityillä on todellinen tuhannen taalan paikka sanoa uskostaan käsin armo armoksi ja synti synniksi.