Sellaiseenkin hommaan vielä pääsen kuin saarnaamaan, joskin harvinaista se on. Viimeisimmäksi se tapahtui pari viikkoa sitten. Tekstiksi osui yksi Uuden testamentin klassisista kuvista: kaksi miestä rukoilemassa temppelissä, toinen oli hurskas tullessaan mutta ei enää lähtiessään, toiselle kävi päinvastoin. Fariseus ja publikaanihan ne siinä.
Kertomuksen fariseuksesta on tullut tekopyhän itserakkaan hurskastelijan prototyyppi. Hän astui omalle paikalleen ja alkoi kehua itseään Jumalalle – tosin vain itsekseen, ei publikaanin ja mahdollisten muiden läsnäolijoiden kuullen. Fariseus oli kiitollinen, ettei hän ollut sellainen kuin ”muut ihmiset”, publikaani mukaan luettuna. Syntisten joukosta erottumisen todensi hyveellinen arkielämä. Fariseus oli mielellään erilainen.
Fariseus siis rukoilee itsekseen, kiittää Jumalaa ja tekee selkoa hyvästä elämästään. Mikä tässä tarkkaan ottaen on sitä tekopyhää hurskastelua, jonka tähden fariseus -nimityksestä on kristittyjen kielessä tullut synonyymi moraalisesti epäkelvolle miehelle (naista en muista kuulleeni haukuttavan fariseukseksi)? Mikä rukoilemisessa, Jumalan kiittämisessä ja hyvän tekemisessä oli ja on edelleen vikana?
Vai pitäisikö ajatella, että fariseus ei ollut tosissaan vaan valehteli Jumalalle minkä ehti ja kehtasi? Mikään tekstissä ei anna ymmärtää tällaista. Pikemminkin asetelma näyttää siltä, että sinänsä oikeatkin asiat kääntyvät vääriksi, kun niitä esittää väärä henkilö. Jeesus oli ns. tavallisen kansan riveistä kotoisin, ja sama piti kaiketi paikkansa myös useiden hänen varhaisten seuraajiensa kohdalla. Kyse voi siis olla siitäkin, että kertomuksen fariseus on saanut kannettavakseen sen epäluulon ja jopa kaunan, jota kristityt tunsivat yhtä oman aikansa juutalaisuuden valtavirtaa kohtaan. Teki fariseus mitä teki ja miten teki, aina ja kaikkialla, väärin meni. Katkerimmat riidathan käydään entisten ystävien kesken. Tässä mielessä publikaani saa kertomuksessa edustaa kristityn kokemusmaailmaa.
Kuten tunnettua, fariseuksen rinnalla publikaani oli toista maata. Rintaan lyöminen, syntisyyden tunnustaminen ja Jumalan armollisuuteen vetoaminen riittivät. Vanhurskauden kynnys oli nöyrä rehellisyys oman sieluntilan ja elämänlaadun edessä. Helppoa kun sen osaa.
Vanhurskauttamisoppia ei kertomuksesta kannata johtaa. Asian ytimessä on ihmisten välisen vuorovaikutuksen tapojen arvottaminen: teen vääryyttä toiselle, jos asenteissa, sanoissa, teoissa pidän itseäni toista parempana. Vaikka ylemmyydelle näyttäisi olevan riittämiin faktisia perusteita, se ei silti ole hurskasta tai vanhurskasta. Joka itsensä korottaa, se alennetaan; senhän tietää jo arkikokemukseen perustuva kansanviisaus. Meidän on helppo hyväksyä tämä moraalisesti oikeana, kristillisenä periaatteena.
Mutta sitten tulee pulma. Onko moraalisesti oikeata katsoa kertomuksen tapaan myös, että itsensä alentaja korotetaan? Että kun olet riittävän nöyrä, riittävän kurja, riittävän syntinen, tarpeeksi halveksittu, torjuttu, syrjitty, alas painettu, olet hurskas? Minusta ei. Se kyllä kuulostaa kauniilta mutta kätkee sisälleen ongelmallisen agendan. Sille on nykyisin osuva nimikin: uhriutuminen. Se joka tänään onnistuu tekemään itsestään ja/tai asiastaan uhrin, saa oikeuden moraaliseen paheksuntaan enemmistöä kohtaan ja luvan vaatia milloin mitäkin erivapauksia ja -oikeuksia muiden kustannuksella.
Uhriutuminen vallankäytön muotona ja välineenä tuottaa uutta uhriutumista, absurdeimmillaan muita entisiä ja nykyisiä uhriutujia kohtaan. Kun tarpeeksi moni uhriutuu tarpeeksi laajalti, koko yhteiskuntaa tai kansaa piinaa lopulta yleinen moraalinen pahoinvointi, ahdistus siitä, että olemalla vain parhaansa mukaan olemassa tekee kuitenkin aina väärin jonkun mielestä.
Tämän sorttista ajattelua on liikkeellä tätä nykyä paljon, kirkossammekin. Uhreja riittää ja riitelyn määrä kasvaa, tasaveroinen vuorovaikutus ei onnistu. Eikä menolle näy loppua.
Kertomuksen fariseus oli se mikä oli. Farisealaisuus on kristikunnan historian mittaan kuitenkin toiminut käänteisenä mallina isolle joukolle hyviä pyrkimyksiä. Publikaanin antamasta mallista voi sanoa samaa, totta kai. Mutta jos publikaanin henkilökohtainen nöyrä rehellisyys oman elämän tosiasioiden edessä kieroutuu publikanismiksi, hurskastelevaksi ja vallanhaluiseksi uhriutumiseksi, ollaan jo kaukana siitä, mitä kertomus fariseuksesta ja publikaanista haluaa oikeasti viestittää.