En ole rasisti. En ole ollut enkä aio tullakaan. En kannata enkä edistä rotuun perustuvaa syrjintää ja/tai kiihkoile jonkin rodun etuoikeuksien puolesta. Tällaista meininkiä rasisti-sanalla sen määritelmän mukaisesti nimittäin tarkoitetaan.
Sekä asenteena että toimintana rasismin tekee harhaiseksi se, että ihmisten luokittelu rotuihin on pelkkä sosiaalinen konstruktio. Kaikki me ihmiset olemme yhtä ja samaa ”rotua”. Eroamme toisistamme joidenkin ulkoisten piirteiden osalta (esimerkiksi ihon väri), mutta se on vain seurausta eri puolilla maapalloa tapahtuneesta elinympäristöön sopeutumisesta. Siksi rasismi on vahingollisuutensa lisäksi yksinkertaisesti turhaa.
Asiaa ei kannata hehkuttaa enempiä, koska ei minua kukaan ole päin naamaa rasistiksi väittänytkään. Rasistiksi siis tässä sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta sanojen merkitykset elävät, liukuvat, laajenevat, uudistuvat. Meitä vaivaa ylisanojen kulttuuri. Moni asia on puheissa upeampaa, mahtavampaa, fantastisempaa, huikeampaa, suurenmoisempaa, uskomattomampaa, sensaatiomaisempaa, massiivisempaa kuin mitä se tosiasiassa on. Toiseen suuntaan mentäessä natseiksi kelpaavat tänään monet muutkin kuin ne alkuperäiset eli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen jäsenet 1920–1940-luvuilla. Fasisteiksi syystä tai toisesta kuvatut tai haukutut henkilöt ovat tätä nykyä monenkirjava joukko, samoin terroristit. Niinpä rasistilla ja rasismilla voidaan tarkoittaa monia muitakin ihmisiä ja asioita kuin mihin sanan määritelmä antaisi luvan. Tästä syystä asia koskettaa minuakin.
Ensinnäkin sain itseni kiinni ylisanojen käyttämisestä eräällä kurssilla. Puhe oli rekrytoinneista. Kiinnitin huomiota siihen, miten kirkollisissakin rekrytointi-ilmoituksissa etsitään aivan tietynlaisilla persoonallisuuden piirteillä varustettuja henkilöitä. Hyvä uusi kirkkoherra tulee henkilöstä, joka on sosiaalinen, aktiivinen, innostunut, kaikenlaisissa verkostoissa liukkaasti sukkuloiva keep-smiling-tyyppi. Aivan kuin toisenlaisella temperamentilla ei pystyisi olemaan se kaivattu luova, innostava ja kehittämishakuinen seurakunnan johtaja. Tulin nimittäneeksi luuloa, jonka mukaan ekstrovertti on joka kohdassa parempi optio kuin introvertti, persoonallisuusrasismiksi. Sattuva luonnehdinta sinänsä mutta samalla rasismi-sanan turhaa irrottamista oikeasta merkityksestään ja kokonaan toisen ilmiön negatiivista värittämistä. Ei kommentoimassani asiassa ole kyse rasismista vaan yksinkertaisesti huonosta rekrytointipolitiikasta. Rasismista puhuminen ei edistänyt itse asian tutkimista, tässä yhteydessä sitä, miten hyvä johtajuus kirkossamme ymmärretään.
Toinen kontakti rasismin ja meikäläisen välillä on sitten verrattomasti ikävämpi. Olen kantasuomalainen, 63-vuotias, valkoihoinen mies, asun kehä kolmosen sisäpuolella, heteroseksuaalinen ja keskiluokkainen. Paketissa ovat siis kutakuinkin kaikki synkimmät piirteet, mitä kahdella jalalla kävelevällä oliolla tätä nykyä olla voi. Pääkaupunkiseudulta voisin kyllä muuttaa pois, mutta noille muille kun en mahda mitään. Kirkossamme ja kirkollemme minä ja kaltaiseni olemme ikävä ongelma ja imagovamma ainakin olemalla siellä töissä, ihan riippumatta siitä, mitä ajattelemme taikka teemme.
Jos olisimme nyt Amerikassa, saisin tuohon jatkoksi vielä leiman, että olen rasisti. Aivan välittämättä siitä, olisinko sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tavallista sikäläistä identiteettipolitiikkadiskurssia nimittäin on katsoa, että valkoihoinen heteroseksuaalinen mies on rasisti ja piste. Näin on, koska tämä olio ei kuulemma ole koskaan joutunut kokemaan alistamista, syrjintää tai muuten marginaaliin joutumista. Hän on (mukamas) aina ollut voittajan puolella. Valkoihoinen heteromaskuliini on siis rasisti syntyjään, olemukseltaan, ajattelultaan, toiminnaltaan, vaikka ei itse sitä edes tajua. Hänen syytään ovat kaikki ongelmat maailman luomisesta sen loppuun saakka. Idean looginen seuraus on tietysti, että ei-valkoihoinen tai ei-heteroseksuaalinen tai ei-mies ei voi olla rasisti, ajatteli, puhui ja teki hän mitä tahansa, koska määrittely rasisti on varattu vain meille valkoihoisille heteroseksuaaleille miehille. Viimeksi mainitut ovat moraalisesti pahoja ihmisiä voimatta itse asialle mitään. Jos joku ei usko, että tällainen puhe voi olla totta, käyköön tutustumassa amerikkalaista korkeakoulumaailmaa valaisevaan kirjallisuuteen.
Samanlainen rasismidiskurssi on toki rantautunut meillekin, ja se kasvaa. Se on erottamaton osa sitä uhriutumisen politiikkaa, josta myös kirkossamme on tullut usein käytetty väline kulttuurisen hegemonian ja ihmisyyden arvottamisen vallan tavoittelussa. Ja kieli luo todellisuutta, kuten tavataan sanoa. Kun tämän diskurssin kylkeen liimataan sitten kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus- ja tasa-arvopuhe, kombo on jo todellinen epäloogisuuden kukkanen.
En ole rasisti, en ole ollut enkä sellaiseksi tule. Ei yksinkertaisesti kiinnosta. Kun tyytyisimme kirkossammekin käyttämään sanoja vain niiden varsinaisessa merkityksessä, turha dramatiikka saattaisi jopa antaa tietä asialliselle selkeydelle ja vastavuoroisuudelle.