Huhtikuun 26. päivä 1982 seisoin kurssitovereiden kanssa Oulun tuomiokirkon alttarin äärellä ja otin vastaan diakoniavihkimyksen. Ylläni oli ompelijan tekemä, uutuuttaan lämmittävä diakonissan juhlapuku, hiukset nutturalla ja jalassa mustat juhlakengät. Tilanne oli jännittävä ja koskettava. Opintojen alkaessa tiesin olevani oikeassa paikassa ja valinneeni oikean ammatin. Kurssimuotoinen opiskelu diakoniaopistossa oli tiivistä ja hyvin elämyksellistä, etenkin sairaanhoitajaopintojen osalta. Diakoniavihkimys kruunasi opintojen päättymisen ja avasi tien työhön, jossa halusin auttaa ihmisiä.
Opiskelu harjoittelujaksoineen antoi hyvät valmiudet lähteä tekemään maailmasta diakoniaystävällistä. Kirkasotsaisena, innokkaana, vasta valmistuneena diakonissana ajattelin tehdä seurakunnasta diakoniaseurakunnan, jossa kaikki osallistuvat hätää kärsivien auttamiseen ja huomioivat vähäosaiset omassa toiminnassaan. Pian ymmärsin toki työelämän realiteetit ja tajusin, että ideani ja ajatukseni jo toteutuivat, eivätkä olleet ollenkaan minusta riippuvaisia.
Monien vuosien ajan sain tehdä työtä seurakunnassa, jossa erilaista osaamista arvostettiin. Hallinto-organisaatiota selkeytettiin ja työalojen vahvojen identiteettien ansiosta yhteistyötä kehitettiin niin seurakunnan sisällä kuin yhteistyötahojen kanssa.
Vaikka olen itse saanut kokea arvostusta omasta työstäni, olen myös joutunut kuulemaan muunlaisia tarinoita. Hyvin yleisiä ovat työntekijöiden kokemukset työn vähättelystä tai mitätöinnistä. Samalla kuitenkin korviini kantautuu innostuneiden työntekijöiden uusia kokeiluja tai vanhojen hyvien toimintatapojen käyttöä.
Diakonian viran päivää vietettiin ensimmäisen kerran viime vuonna. Tänä vuonna D-day on 2.9. Päivä on valikoitunut Suomen ensimmäiseksi diakonissaksi vihityn Matilda Hoffmanin vihkimyspäivää, 1.9.1872, lähinnä oleva arkipäivä. Päivää pyritään viettämään juhlapäivänä siten, että kaikkia diakonian virkaan vihittyjä kehoitetaan pukeutumaan vihreään virkapaitaan tai diakonissan pukuun. Myös diakonian merkkejä, diakonissan ja diakonin virkamerkit tai kaulariipus on hyvä ottaa käyttöön tuona päivänä.
Miksi nostaa yksi kirkon ammattikunnasta tällä tavalla esiin? Eivätkö kaikki työntekijät seurakunnissa tee arvokasta ja tärkeää työtä, eikö kaikkia pitäisi huomioida? Kaikki kirkon ja seurakuntien työntekijät tekevät todellakin tärkeää työtä Kristuksen kirkon eteen. Haluaisin nähdä diakonian viran päivän vieton laajempana ilmiönä, vesittämättä kuitenkaan sen alkuperäistä tarkoitusta. Mikään yksittäinen ammattiryhmä ei voi omia kirkon tehtävää itselleen. Ehkä on aika ajoin hyvä muistuttaa, miten paljon hyvää ja erilaista osaamista meillä on kirkossa. Se, että jotkut saavat joskus huomiota osakseen ei ole pois toisilta, vaan se voi päinvastoin lisätä kirkon tunnettavuutta laajemminkin.
Toivon, että seurakunnissa ja kirkossa voidaan yhdessä iloita diakonian viran päivästä. Me olemme kaikki rakentamassa Kristuksen kirkkoa erilaisissa tehtävissä.