Noin kympin juoksulenkin jälkeen tuli taas se upea olo, että oli saanut jotain aikaiseksi. Tosin vasen akillesjänne hiukan muistutteli omistajaansa, että sekin on olemassa. Siitä ajatukseni palasivat näihin aikoihin syksyllä 2015. Silloin samainen vasen akillesjänteeni repesi kesken jalkapallomatsin. Lääkäri koetteli sitä kohtaa jalassa, jossa akilleksen fysiologisesti kuuluisi olla, ja sanoi ettei täällä tunnu mitään. Ihmettelin ääneen, että miten se nyt noin. Kukaan ei lanannut mua jaloille, se siis otti ja hajosi ihan itsekseen vai? Lääkärillä oli vastaansanomaton selitys tilanteeseen: näitä sattuu, koska tuossa iässä paikat eivät enää uusia vastaa. Selväksi tuli.
Tuosta alkoi kahdeksan viikon sairausloma ja elämäni ensimmäinen opettelu kävelemään kyynärsauvojen avulla. Monet mielikuvat viikoilta jalka kipsissä ovat yhä eläviä. Puolelta päivin joka päivä tökkäsin itseäni piikillä vatsaan (verenohennuslääke). Tai miten siirtää täysinäinen kahvikuppi läikkymättä keittiöstä työhuoneeseen, kun kummassakin kädessä oli kyynärsauva. Ja niin edelleen. Kirkkaimmin kuitenkin muistan ne tilanteet, jossa olin tuntemattomien lähimmäisten avun ja empatian kohde. Raihnaisuudella ja sen tuntomerkeillä (kipsi ja kepit) on yllättävä positiivinen vaikutus ihmisiin.
Seisoessani suojatien reunassa kepit kädessä autoilijat näyttivät jo kaukaa, että anna mennä yli vaan, ei kiirettä. Huilatessani välillä moni tuli kysymään, tarvitaanko apua. Lähipubin ulko-oven porras oli kieltämättä konstikas kohta keppien kanssa. Aina joku auttoi; jopa omistaja itse tuli tiskin takaa jeesaamaan. Pöytään tarjoilu pelasi totta kai niin kauan kuin kepit olivat mukana. Erityisen mieleenpainuva oli kohtaaminen kadulla täysin oudon naishenkilön kanssa. Hän oli minuakin vanhempi, habitukseltaan sellainen, jota me nimittelisimme kadun varjoisan puolen kulkijaksi. Hän käveli itse yhden kepin kanssa, käsikin taisi olla paketissa, ja janoa oli sinä päivänä jo ehditty sammutella. Minua hän katsoi lämpimästi silmiin ja sanoi: ”Onksh shulla jo kauan ollu jalka pashkana?” Kysymys oli täynnä empatiaa kohtalotoverin näköistä tyyppiä kohtaan. Kiitos hänelle opista – opista, joka osui niin syvälle, että se elää näin vuosienkin jälkeen.
Empatia on kykyä asettaa itsensä lähimmäisen asemaan ja eläytyä toisen tilanteeseen ja mielialoihin. Se on toisin sanoen vuorovaikutusta ihmisten kesken parhaimmillaan. Ilman empatiaa ihminen olisi pelkkä peto toista ihmistä kohtaan – joskin hallitsee hän hyvin jälkimmäisenkin taidon. Empatia on selkeimpiä tuntomerkkejä sydämen sivistyksestä. Ilman sitä ihmisten välinen rakentava yhteistoiminta olisi jokseenkin mahdotonta ja moni ihmiskunnan suurista saavutuksista jäänyt tekemättä.
Tätä nykyä empatia on puheen tasolla sillä tavoin nousussa, että on mainostettu jopa empatialla johtamista. Mikä ettei se istu hyvin sinnekin – kunhan kyse ei ole siitä, että kapitalismi näkee ihmisen parhaissa henkisissä kyvyissäkin vain jotakin, mitä muuttaa rahaksi.
Raamatusta empatiaa ei tarvitse pitkään etsiä: kantakaa toistenne kuormia, tehkää toiselle mitä haluaisitte itsellenne tehtävän. Jumalaa ei voi rakastaa samaan aikaan kun vihaa lähimmäistään. Viimeisellä tuomiolla käy huonosti niille, joita lähimmäisen hätä ei ole koskettanut. Ylipäänsä koko Jeesuksen vuorisaarnan etiikka on empatiaa tulvillaan. Empatia on ihmiselle sekä Jumalan erityinen lahja että ehdoton vaatimus käyttää sitä. Pienikin empaattinen ele, niin kuin tuo tuntemattoman naisen kysymys kadulla, saa aikaan paljon hyvää ja sen muistaa pitkään.
Suomalaisten sanotaan tutkimusten valossa kuitenkin olevan yksi maailman epäempaattisimmista kansoista. Yhtäältä sitä on vaikea uskoa. Toisaalta sitten on hankala väittää vastaankaan sellaisten traagisten tapausten jälkeen kuin Kuopiossa viime viikolla. Keskuudessamme on tänäänkin aivan liian paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja, pieniä ja suuria, joiden mielen lähimmäisten empatian puute on mustannut toivottomaksi, piittaamattomaksi ja vihaa kantavaksi. Miksi me ihmisinä ja yhteiskuntana emme pysty parempaan?
Se nyt on selvää, että me kristityt emme ole kyenneet näyttämään tässä hyvää esimerkkiä. Kirkollisen ns. keskustelun laineista tulee suurin piirtein viimeiseksi mieleen se, että keskustelijat yrittävät asettua toistensa asemaan ja ymmärtää jotakin muutakin kuin oman näkemyksensä. Onneksi parannusta sopii ja saa aina tehdä.
Todellinen empatia tarvitsee kaikkea aistejamme. Kasvokkainen vuorovaikutus synnyttää, ylläpitää, edistää, ruokkii, tukee, vahvistaa jne. sitä. Koneet ja netti rajaavat vuorovaikutuksen enimmäkseen kuviin ja tekstiin, etäiseen ja staattiseen todellisuuteen, muokattuun maailmaan. Silloin tahattomien ja tahallisten väärinymmärrysten ja riehuvien tunteiden piru pääsee irti. Netissä tuon naisen kommentti romuna olevasta jalastani olisi helposti kuulostanut ivalta ja ylenkatseelta, vaikka se todellisuudessa oli kaikkea muuta, hyvän tahdon ja lohdun ele tuntemattomalle lähimmäiselle.
Itse asiassa oli ihan hyvä, että akillesta vähän pisteli lenkin päälle. Tuli entistäkin parempi olo – siihen saakka kunnes muistin, että akilles-vahinkoon loppui itselleni niin rakas jalkapallon peluu.